"Sä näytät vähä Benjamin Peltoselta."

Viime kerrasta on jo aikaa,

On sunnuntai. Päätä särkee. Muistelen eilisiltaa, jolloin kadulla tuli vastaan kaksi tyttöä. Toinen heistä huusi perääni: "Sä näytät vähä Benjamin Peltoselta." Mulla oli tiukat housut, pilottitakki ja hiukset vedettynä taakse.

Tuo kommentti ilahdutti mua,
hymyilin itsekseni. Tunsin oloni itsevarmaksi.

Kuljen nykyään päivittäin kaupungilla uniformuun pukeutuneena. Vihreän, ruskean, harmaan ja mustan kakofonia. Olen tottunut siihen, että minua tuijotetaan. Muutama viikko sitten olin valitsemassa jogurttia marketissa ja joku aasialaisen näköinen mies otti kameransa esiin ja räpsäisi kuvan.
Perjantaina 70-vuotias nainen pysähtyi kadulla ja tuijotti minua. Hymyilin. Hän hymyili takaisin ja jatkoi häkeltyneenä matkaa.

****
Moni asia on muuttunut viimekerrasta. Nykyään vietän päivät Helsingissä Kaartinkaupungissa. Yöt sotilassaarella. Osallistun strategisen tason viestintään. Nykyään olen toimittaja. Aiemmin olin vain varusmies. Kirjoitan uutisia puolustusvoimista. Siinä on omat vaikeutensa.

En tiedä aina kuka olen, mutta yritän aina olla vähintään varusmiespalvelusta suorittava 19-vuotias poika. Sillä tavoin määrittelen itseni nopeasti ja vaivattomasti. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä, ja reagoida miten tahtoo.

Elän nostalgiassa
nykyhetkessä
menneisyyden varjoissa

Eilen vietin illan katsoen salattuja elämiä youtubesta
Hymyilin paljon
Ja muistin, kuinka joskus pohdin monia asioita ja eläydyin sarjan henkilöihin
*****************

Tiesittekö muuten, että varusmiespalvelus on pakottanut minua tutustumaan ihmisiin? Tupakaverit vaihtuvat ja ihmisille on pakko antaa jotain itsestään.
Joka kerta huomaan, että itsestään voi puhua niin paljon ja silti sanoa niin vähän.