Otteita ajatuksistani:

London St. Pancras International

sunnuntaina 8.6.2014

Ollaan nyt matkalla Pariisiin.

Kohta tämä juna lähtee ja alkaa matka kohti Ranskaa. Junaan tullessamme kävelimme passintarkastuksen läpi, jossa leipääntyneet rajavirkailijat vilkaisivat välinpitämättömästi passejamme. Leiman sai vain ne, joilla ei ollut Euroopan unionin viininpunaista passia.

Olisin halunnut leiman. Olisin halunnut kokea edes pienen osan siitä entisajan hurmiosta: Siitä ajasta, kun ihmiset matkustivat ulkomaille junalla, hitaasti, ylellisesti.

Kuvittelen, että esimerkiksi Mika Waltari on saanut matkustaa ja seikkailla arvokkaasti. Nykyään sellainen ei ole mahdollista; Matkaa tehdään lentokoneella. Siirrytään nopeasti paikasta toiseen, maisemat muuttuvat räpäyksessä. Aiemmin ne liukuivat, toinen maa sulautui toiseen ja muuttui lopulta.

Lentokentät ovat ei-paikkoja, kaikki aivan samanlaisia: Starbucks, kioski, josta voi ostaa ylihinnoiteiltuja virvoitusjuomia ja suklaata, tax-free -myymälöitä, merkkivaatteita ja joku hieno viinibaari. 

Lentokenttien opasteet ovat standardisoitu, ja on vaikea tehdä eroa, onko sen hetkinen lentokenttä Ranskassa,  Australiassa vaiko jopa Suomessa. 

Matkustaminen alkaa vasta, kun pääsee riittävän kauas lentokentästä.

***

Mutta, 

Lontoo.

Olin nyt kolmatta kertaa Lontoossa, Yhdistyneiden kuningaskuntien pääkaupungissa. Euroopan vilkkaimmassa kaupungissa on paljon nähtävää. 

Tapasimme siellä ystävällisiä ihmisiä. Aina sanotaan, että kaupunkilaiset ovat töykeitä ja itsekkäitä.

Pass on friendliness. Ensimmäisenä iltanamme menimme väsyneinä etsimään jotain viihtyisää ravintolaa yöpaikkamme läheltä. Pysähdyimme lukemaan italialaisen ravintolan listaa ja pian huomasimmekin, että meidät oli kutsuttu sisään ja istutettu samaan pöytään vanhan englantilaisen herrasmiehen kanssa. Hän oli kutsunut meidät seurakseen.

Juttelimme niitä näitä. Olimme matkustaneet koko päivän. Väsytti. Eikä small talk muutenkaan ole suomalaisille helpoin juttu. 

Vanhus muisteli toista maailman sotaa. Hän kertoi kuinka oli Lontoon pommitusten aikaan joutunut nukkumaan yöt pöydän alla. Mutta kuulemma nuoresta pojanklopista se oli vain hauskaa.

Lopulta hän vaatimalla vaati saada maksaa meidänkin ruokamme.

Pakko myöntää, että yhä ihmettelen tätä ystävällistä vastaanottoa, jonka koimme Englannissa.

***

Lauantaina 7. kesäkuuta menimme Royal Abert Halliin kuuntelemaan Wolfgang Amadeus Mozartin Sielunmessua (Requiem) ja Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa (Le quattro stagioni). Opiskelija budjetilla olimme tietysti varanneet halvimmat mahdolliset paikat. Lipuissa oli maininta: Restricted View. 

Hyvä tuurimme jatkuu, kipusimme kerrokseen, jossa ostamamme paikat sijaitsiva vain kuullaksemme, että jäljellä oli muutamia parempia paikkoja. Tottakai otimme paremmat paikat vastaan. Pääsimme huomattavasti lähemmäs orkesteria. 

Konsertti oli kaunis. Esiintyjät olivat pukeutuneet sen aikakauden asuihin, valaistus oli hämärä, ja isossa salissa loistava akustiikka.

Pariisissa, sunnuntaina 8.6.2014

Illalla tultiin Pariisiin. Alku oli kamala. Metron lippuautomaatit eivät hyväksyneet suomalaisia pankkikorttejamme, ulkona oli hiostavan kuuma ja vuokraamamme asunnon ovikoodi ei toiminut. 

Olen silti ehtinyt jo rakastua tähän kaupunkiin. 

Kävimme Notre Damessa, kirkossa oli todella upea tunnelma.  Kun astuimme sisään, siellä oli käynnissä eräänlainen videoesitys, jossa kerrottiin Neitsyt Marian tarinaa. Taustalla soi kaunis kuorolaulu, korkeat kiviholvit saivat valonsa sadoista kynttilöistä ja auringosta joka siivilöity maalattujen ikkunoiden lävitse.

**

Vähän myöhemmin poistuimme kirkosta. Kävelimme Seinen rantaan ja pysähdyimme kuuntelemaan katusoittajaa. Istuimme rannassa ainakin tunnin, kuuntelimme taitavaa musisoijaa, katselimme salamoita, jotka välähtelivät Pariisin yllä. Lämmin kesäilta, musiikkia, tummansininen taivas, jota halkoo kirkkaat salamat. Kaunista.

ONLY IN PARIS.

Rue du Faubourg du Temple, 10e arrondissement, Pariisi

Pariisin keskustaan on vajaa kaksi kilometria.

Metrolippu maksaa 1,70 €. Pariisin metro on sekava, linjoja on paljon, asemia on paljon. Linjojen värit ja numerot sekoittuvat. 

Näimme maanantaina Louvren, Riemukaaren, Eiffel-tornin. Avenue de Champs Elysées. Jos ei ole määränpäätä, ei voi eksyä.

Onko Eiffel-torni yliarvostettu? Kaukaa katsottuna se näyttää tavalliselta radiomastolta. Lähempää se on ihan mahtipontinen.

Tänään: paljon selfieitä; Louvressa Mona Lisan kanssa, myöhemmin Eiffel-tornin kanssa, ystävien kanssa.

On ilta, ulkona sataa taas. Kaunista. Päälleni tihkuu vettä. Sade yltyy. Kaupungin yllä salamoi. Välähtää. Taivas valkenee.

Rue Scribe, Pariisi

tiistaina 10. kesäkuuta

”— — [N]ojaan puuhun: yritän tuntea luonnon keskellä tätä kivistä kaupunkia, jonka kadut tulvi


vat vesisateella. 

Ostan vain muistivihkoja. Tuhlaan kaiken rahani, enkä todellisuudessa tee muuta kuin töherrä jotakin paperille.

En ce moment:

Pulu nokkii kadulle tippunutta leivän palaa. (Missä vaiheessa kyyhkynen muuttuu puluksi?)

Mies pakkaa skootteriaan. Rekisterinumero alkaa CS-45… loppua en ehdi lukea, kun mies on jo laittanut kypäränsä päähän ja kaasuttanut tiehensä.”