Ajatuksia rantakivellä

Viime aikoina olen lukenut paljon, ja kirjoittanut. Fjodor Mihailovitš Dostojevskin Rikos ja rangaistus on täynnä jaaritusta ja totuuksia ihmisyydestä ja elämästä; se on kummallinen kirja, ansainnut klassikkoasemansa.

Istuin junassa. Luin. Kuuntelin Mozartin Requiemia (Quam olim Aprahae promisisti et semini ejus = täää on niin siistiiii). Kirjoitin. Avasin mieleni ystäville ja elin hetkessä.
Carpe diem.
Istuin laiturilla. Tuijotin virtaavaa vettä. Hämmennyin ihmisistä. Tuskastuin.

Seuraavassa jotain ajatuksia keskikesän päiviltä. Olen ajatellut paljon:

Harha on todellisuus tai ainakin kokemus.
*

Maailma on aika hieno paikka. Hän tiputtaa eukalyptus-pastilleja mukiin ja kaataa päälle kuumaa vettä.
*
Miten voi kirjoittaa vihasta ja raivosta uskottavasti? Sen pitää olla karua ja ärjyvää, kokonaisvaltaista, kipeää.
*
Onni onnellisuudessa.
*
Ihminen elää. Muovautuu. Muuttuu.

Eilen luin runoja, koska olen projektissa. Nykyrunous on kivaa, mielenkiintoista, vaihtelevaa. Aiemmin olen kartellut runokirjoja, ajatellut, että ne lannistavat, että ei niitä voi hallita. Yllätyin ja huomasin, että kun tutustuu runoihin, tutustuu uusiin ajatuksiin: aivotkin saavat työtä, kaikki ei olekaan niin yksinkertaista. 
Yksinkertaisistakin ajatuksista ja sanoista saa uuden kokonaisuuden, joka iskeytyy lukijan mieleen. Joskus runoilija on pysäyttänyt arkipäiväisen hetken. Ja tehnyt siitä ihmeen.
Eeva Heilala oli kirjoittanut seuraavasti:

Kävellessäsi kadulla tai käpytiellä

missä vain

laita palattuasi ajatuksesi paperille.

Siinä on runo. 

***
Kertokaa ajatuksianne, sillä teitä kuunnellaan. /a