Silta. Auringon lasku. Vesi virtaa laiskasti kohti deltaa. Ihmisillä ei ole kiire mihinkään. Vihreää peltoa silmänkantamattomiin. Jossain maiseman rikkoo 1970-luvulla rakennettu AIV-siilo, jota käytetään enää varastona kaikelle ylimääräiselle, mitä ei kukaan koskaan tule käyttämään.
Kaksi ihmistä sillalla. Toisiinsa painautuneina. Katsovat kohti ylävirtaa, menneisyyteen, taaksepäin. Aurinko laskee alavirtaan. Hymyjä.
Hyttynen takertuu hiuksiin, pyrkii mahdollisimman lähelle ihmistä, jonka veri on houkuttelevan makeaa. Se on riippuvainen tuosta punaisesta nesteestä, jota vahva sydän pumppaa joka hetki ympäri nuoren ihmisen ruumista. Se on yhtä riippuvainen tuosta elämän nesteestä kuin ihminen.
”Tiesittekö, että hyttynen ei tyydy vain imemään ihmisestä verta. Kun se on sen tehnyt, se vielä kusee ihmisen sisään.”
Tympeä ötökkä jättää jälkeensä myös kutisevia pahkuroita. Mutta ne eivät haittaa, kun on onnellinen ja nuori ja tyhmä.
Vesi virtaa, se ei koskaan lakkaa. On kummallista kuinka joki näyttää kokoajan siltä, että se on menossa johonkin. Mihin se on matkalla? Onko se matkalla mihinkään? Kenen luo se menee? Miten se jaksaa jatkaa matkaansa aina vain?
Minä luovuttaisin. Kun matka ei ota taittuakseen on helpompaa vain pysähtyä, lysähtää maahan ja odottaa kuolemaa tai pelastajaa. Joku korjaa sadon. Ei väliä kuka. Elämä jatkuu, vaikka se ei olisi sinun elämäsi, joka jatkuu.
”Mikä kuolemassa pelottaa?”
”Sekö, että ei pelkää, ettei ehdi tehdä sitä kaikkea mitä olisi halunnut?”
”Sekö, että jää yksin?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti