Kirjoitin tämän tekstin ensimmäisen version eräänä kesänä Biskops-Arnön saarella, Tukholman pohjoispuolella. Nojasin vanhaan puuhun, ja katselin muutaman pilvenhattaran kulkua taivaan halki.
Palasin tekstin pariin toistamiseen eräänä toisena aurinkoisena päivänä. Nyt syksyn tullen on tullut aika kirjoittaa teksti vielä kerran uudelleen. Osa asioista säilyy väistämättä samoina, mutta paljon on ehtinyt tapahtua kahden vuoden aikana. Aikaa on kulunut liikaa, jotta asiat olisivat yksinkertaisia, mutta joskus totuus täytyy kertoa.
***
Muistan 3.0
Muistan auringonlaskun. Muistan kauniit yöt, ihmiset, jotka tekivät yöstä kauniin.
Muistan lukion ensimmäisen vuoden, jolloin kuplaa häirittiin usein. Muistan kirjoittaneeni välitunneilla haikuja.
Muistan monta hymyä, jotka varastin omikseni. Muistan monta katsetta, joista tein merkityksellisiä. Muistan kultaisen auringon nousevan.
Muistan lentokenttien suuret hallit. Muistan pitkät laivamatkat, ruokaa notkuvat pöydät, ostokset tax-free -myymälässä ja suomalaisuuden perikuvat, viinaa kittaavat juopot. Muistan polttavan auringon kiskojen yllä, junan kiitäessä halki vuoriston.
Muistan ensimmäisen kerran, kun ajattelin sitä. Muistan, etten halunnut ajatella sitä. Muistan, että ajattelin sitä. Muistan ajatelleeni sen olevan vain ohimenevää.
Muistan, kun ensimmäistä kertaa kirjoitin aivokirjaan ne sanat — silloin oli talvi. Muistan, etten halunnut kirjoittaa niitä, mutta kirjoitin silti. Muistan valkoisia ja mustia talvia. Muistan, että Facebook-keskusteluissa päädyttiin ratkaisuun: mikään ei ole mustavalkoista.
Muistan sen kevään, kun kävin pääsykokeissa ja päätin, että kyseessä ei ole mitään ohimenevää. Muistan, että suljin silti ajatukseni.
Muistan, että häiritsin ihmisiä, janosin huomiota, vaikka olen ujo. Muistan iloisen lapsuuden. Muistan nuoruuden, jolloin piilotin omia ajatuksiani. Muistan ne päivät, jolloin pohdin elämän tarkoitusta. Muistan, että pelkäsin kuolemaa. Muistan, että oloni helpotti kun päätin elää. Muistan, että en enää pelännyt kuolemaa.
Muistan ne mutkaiset tiet, joita pitkin auto ajoi ja jolloin päätin kirjoittaa tämän kaiken. Muistan, että minua pelotti jo silloin, minua pelottaa yhä — maailma ei ole mustavalkoinen — mikään-kukaan-koskaan ei ole helppoa.
Muistan ajatelleeni: En halua lisätä ongelmillani kenenkään taakkaa. En halua huolestuttaa.
Huomaan, että kiertelen itse asiaa.
Muistan pettymykset, jotka tuhosivat kuvitelmani. Muistan sen päivän jolloin päätin, että haluan ihmisten ymmärtävän minua. Muistan ajatelleeni, että en haluaisi valehdella kenellekään, ja silti jatkoin valehtelua.
Muistan kuinka selitin eräänä iltana isälleni, että ystäväpiirin ei tarvitse koostua ainoastaan pojista. Muistan, etten ole koskaan kokenut olevani kotona kovien jätkien seurassa. Muistan äitini äänen, kun hän sanoi: Toivottavasti teistä tulee kavereita. Sulla ei oo liikaa poikakavereita. Muistan, että olin kiitollinen äidille, ettei hän pakottanut minua olemaan uskovaisten nuorten parissa.
Muistan, että seuroissa istuessani olin ensin turvassa, mutta sitten alkoi ahdistaa. Muistan ne kerrat, jolloin seuroihin meno tuntui vastenmieliseltä. Muistan, kuinka Jumalan sanan kuuloon meneminen tuntui yhä vaikeammalta. Muistan, että luin lehteä ja huomasin sanat: Vanhoillislestadiolaiset hyväksyvät joukkoonsa homot, mutta eivät hyväksy homoseksuaalisia tekoja.
Muistan seurapenkkiin raahautunet väsyneet ihmiset. Muistan ajatelleeni, että usko tuo varsinkin naisen elämään vain suhteetonta taakkaa. Muistan auringon säteet juhlakansan yllä.
Muistan ensimmäisen kerran, kun kuulin tytön ihastuneen minuun. Muistan, että minulle tuli paha mieli.
Muistan ne päivät, jolloin viihdytin itseäni katselemalla poikia. Muistan kesät. Muistan erään pimeän illan, jolloin ympärillä oli paljon ihmisiä; silloin ajattelin: Jos vain tarttuisin tytön käteen ja menisin naimisiin. Muistan, että olisin halunnut olla onnellinen siinä mihin olin kasvanut.
Muistan, kuinka aloin lipsauttelemaan totuuksia ihmisille ja sain vastaan vain hymyjä. Muistan sen hetken, jolloin päätin ottaa kohtaloni käsiini ja astua eteenpäin. Muistan sanoneeni, että olen aina ollut tällainen. Muistan, kuinka eräs uskovainen ystävä sanoi minulle: Oot silti aina tärkee.
Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa kävelin elokuvasaliin. Muistan ihmetelleeni miksi olin aiemmin kieltänyt sen itseltäni. Muistan, että minua pelotti ladata kännykkään sovellus ja selailla ihmisiä. Muistan, kuinka pelottavaa oli aloittaa chat-keskustelu. Muistan, kuinka minua jännitti ja pelotti junassa. Muistan, kuinka vääjäämättömästi yksi asia johti toiseen, eikä olo ollut mitenkään vaikea.
Muistan yhteenkuuluvuuden tunteen. Muistan erilaisuuden tunteen.
Muistan kylmän kevätauringon. Muistan ensimmäisen kerran. Muistan sen turvallisen olon, joka minulla oli kun suutelin häntä. Muistan ajatelleeni, että näin sen täytyy olla — en enää kiellä itseäni. Muistan ajatelleeni silloin, että siinä hetkessä olin hyväksytympi kuin koskaan aiemmin.
Muistan, että viimeksi en uskaltanut kirjoittaa lopullista tunnustusta tekstiini. Muistan sen epävarmuuden, joka edelleen saattaa kalvaa syvintäni.
***
Minua pelottaa: Miksi maailma ei ole mustavalkoinen,
yksinkertainen.
Olenko tuottanut pettymyksen?
Olen vihdoin onnellinen enkä pelkää.
Minä olen homo.
