Proosaa: Kolmastoista kuukausi

Melankoliaa saa kokea kun keltainen ja ruskea syksy muuttuu mustaksi syksyksi. Ulkona on pimeää ja sateista. Sisällä keltainen hehkulamppu lämmittää ja kupillinen kuumaa lämmittää. Vähitellen vesi alkaa jäätyä - ja kuin huomaamatta on jo talvi. Kaikki ei kuitenkaan säily. Lumi vie mukanaan jotakin. 

***

Marraskuu. Vettä sataa. Syksy on jo tullut. Mutta talveen on kuitenkin vielä pelottavan pitkä matka. Kukaan ei jaksa sadetta - märkää. Eikä pimeyttä. Lumi valaisisi maailmaa. Mutta turha toivo, että se saavuttaisi minut.

Keinu. Ainoa joka jaksaa minua. Keinun, koska valo ei saavuta minua. Syksy meni. Talvi ei ole vielä tullut. Kolmastoista kuukausi, jolloin mikään ei muutu. Sataa vain. Itkettääkin. Sataa taas. Mitä tämä edes on. Kauaa en jaksaisi tätä, mutta onneksi minulla on kaikkein tärkein vielä mukana.

Keinun yksin. Tiedän kastuvani, mutta keinun silti harmaalla pihamaalla. Kotona ei voi olla. Asiat eivät muutu. Vaikka ajan sanotaan kultaavan muistoja en usko siihen. Muut ovat onnellisia. He eivät ajattele. Minä ajattelen liikaa, muidenkin puolesta. Miksi minä en ole kuin kaikki muut? Sitten voisin istua sisällä. Olla onnellinen ja nauttia elämästä. Minun ei tarvitsisi ajatella. Kuitenkin, tämä on kohtaloni. En pääse tästä eroon. Tarkemmin ajateltuna en edes halua päästä pois tästä.

Syyskuu. Silloin elin. Minulla oli lomaa ajatuksistani. Ne eivät silloin kahlinneet minua. Mutta ensimmäisen pimeän vesisateen jälkeen ne palasivat. Pahempina kuin olin muistanut. Ymmärrän liikaa. Mutta liian vähän muuttaakseni tämän kaiken taas parhain päin. Kaikkea ei sovi pohtia, mutta tummana myrsky yönä ajatuksetkin ovat synkkiä. Silloin olisi parasta nukkua ja olla ajattelematta. Silloin olisi parasta vain uneksia kesäisestä lauantai-illasta, jolloin ystävät ympäröivät minut ja peltoaukealla kajahtaa laulu.

Mutta miten asioiden sitten tulisi olla?

Kukaan ei tiedä. Koska kukaan ei ajattele.

Olen keinunut jo kolme tuntia. Ruoka jäähtyy keittiössä. En kuitenkaan mene sisään. Vaikka hampaani kalisevatkin ja tärisen kauttaaltani kylmyydestä. Luulen, että minusta olisi mahdoton löytää yhtään kuivaa kohtaa. Olen litimärkä. Ja pimeä kylmä tuuli piiskaa vasten minua.

Ajattelen. Ajatukset valtaavat minut. Ajatusten valtava virta tyrmää aina. Minkä vuoksi se on? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus. Olen päättänyt löytää tarkoituksen. Se on jossain. Syy. Syy siihen, miksi olen tällainen. Kuitenkin, koko ajan etsiessäni syytä minä harhaudun. Eksyn ajatusteni sivupoluille. Uppoan ajatuksiin. Kalpea välitilan aurinko herättää minut. Onneksi minulla on yleensä voimaa, estää ajatuksiani epäilemästä aivan kaikkea.

Sukellan pois sisästäni. Ulos. Pakottaudun raahautumaan sisään. Ovi ei meinaa millään aueta. Talokin on minua vastaan. Vihdoin saan oven auki.

En ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä. Ymmärrän. En tätä, mutta miltei kaiken muun. On varmaan totta että ihminen ei voi ymmärtää kaikkea.

Keittiössä ruoka on jo jäähtynyt. Mieleni ei tee syödä sitä. Kaadan lautasen sisällön roskakoriin. Laitan veden kiehumaan. Mutta eihän tämä voi jatkua tällä tavalla. Minun täytyy puhua jonkun kanssa. Kaivan kaikki keittiön kaapit mutta, en löydä yhtään teepussia. Aurinko paistaa nyt jo sateisen pilven lävitse suoraan keittiöön.

Keksin! En itse jaksa lähteä kauppaan. Avaan tietokoneen ja kirjoitan Facebookissa seinälleni: "Tuokaa mulle sitruunateetä. Kämpältä löytyis kaikkee muuta hyvää. Keitettäs sitten teetä. :)"

Toivottavasti joku tulee, vaikka en usko että kukaan ottaa päivitystäni tosissaan. Alan kuitenkin leipoa. Mitähän minulla on? Onko jääkaapissa vielä se vanha juuston kannikka. Tässä laatikossa on sipulia. Voisin tehdä sipulipiirakan.

Minä en kestä enää tätä hiljaisuutta. Pakko laittaa jotain kuulumaan. Kytken kännykkäni kaiuttimiin ja kohta koko kämpän täyttää Beethoven Oodi ilolle.

Muistelen murotaikinan ohjetta. Voita, jauhoja, suolaa ja vähän vettä. Kylmää vettä. Eihän siihen muuta tarvitse.

Joku rämistelee postilaatikolla. Sydämeni alkaa pamppailla, kun yllätyn niin kovasti. Kylpyhuoneeseen. Hiukset pitää saada ojennukseen. Noniin, nyt ne on hyvin. Kiirehdin ovelle. Olen juuri avaamassa ovea, mutta samalla huomaan maassa mainoksia. Höhh. Ei kannata odottaa liikoja. Pessimistinen ihminen ei tule koskaan pettymään.

Sipuli pitää kuullottaa pannulla. Juustoraaste ja kerma sekoitetaan ja kaikki aineet kaadetaan puoliksi paistetun pohjan päälle. Piiraan pitää olla uunissa melkein tunnin.

Nyt menen kyllä suihkuun. Minulla on vieläkin märät vaatteet päälläni. Innostuin niin leipomisesta, että unohdin vaihtaa vaatteetkin.

Eihän tänne kuulu mitään. Käyn äkkiä laittamaan äänenvoimakkuutta suuremmalle. "1 uusi viesti." Tekstiviesti on tullut puoli tuntia sitten: "Onko FB tarjous voimassa? Tuun puolen tunnin päästä. T. Lumia" Minulle tulee kauhea kiire. Vastaan viestiin ytimekkäästi: "Ok. Nähdään!" Ryntään suihkuun.

Hiustenkuivaaja tohottaa korvaani. Sydän hakkaa rinnassani kauheaa vauhtia ja kaikki liikkeeni tuntuvat hallitsemattomilta. Ei. Tästä ei tule mitään. Pakko saada itseni rauhoittumaan. Hengitän syvään. Mutta tietenkin juuri silloin ulko-oven takaa kuuluu kolinaa. Eikä minun tarvitse odottaa kauaa, kun ovikello jo soi. Ryntään ovelle ja olen miltei kompastua mattoon pimeässä eteisessä.

***

Yhtäkkiä tuntuu kuin aurinko taas paistaisi. Elämä hymyilee minulle, ensimmäistä kertaa sitten syyskuun.